Uuden tuttavan, Myrryksen uusi kokoelmajulkaisu Luonnon oikkuja on yllättäjä. Se on erittäin kovatasoinen katsaus laajaan kotimaan musiikilliseen valikoimaan. Genrerajat ylittyvät moneen kertaan, kun vaihdetaan 80juan80:n postrockauksesta Verden elektroniikan käsittelyyn, Veera Voiman tai Pekko Käpin kansanmusiikista Mukajazzin fuusiojazziin ja edelleen Metsämorfeuksen ja Hirvileuan metsäfolkista inspiroituneeseen kokeellisuuteen. Yhteisenä nimittäjänä kaikilla artisteilla on paitsi kova taso ja ilmiselvä halu vetää omia rajojaan kauemmas myös rehellinen maanläheisyys. Yllättävin ja samalla levyn kovin veto on Veera Voiman kalevalalaisittain laulettu "Raudan synty". Toinen instant-suosikki on avausraita, 80juan80:n "3arrive". Kokoelman suurin ongelma on tällaisille kokonaisuuksille muutenkin yleinen ylipituus (tulee ensimmäisenä mieleen Outan esikoisjulkaisu). yli 70 minuuttia on kertaistumaksi usein melko paljon, etenkin kun sisältö ei ole koherentti. Yhtenäisyyttä ei toki voi vaatiakaan, kun puhutaan kokoelmasta. Ja onhan tämä tällaisenaan valloittava katsaus siihen, mitä Suomen undergroundin eräällä saralla tapahtuu.

v/a: Luonnon oikkuja (CD-R, Myrrys 2005)

Metsämorfeuksen Myrrys-label pukkasi ulos nättiin kangaspussiin verhotun kokoelma-cd:n, joka esittelee tuttuja ja vähän tuntemattomampia suomi-undergroundin artisteja.

Helsinkiläinen video/ääni-taiteilija 80juan80 bändeineen soittelee kovasti 90-lukulaista post-rokkia. Sekä "3arrive" että "Diahead" noudattavat melko orjallisesti post-rockin hiljaa/kovaa-dynamiikkaa, joskin mukaan sekoitetaan myös hieman elektroniikkaa. Vaikkakin homma sinänsä toimii ja kuulostaa ihan hyvältä, niin mitään erityisen uutta tuttuihin kuvioihin ei tuoda ja esmes Magyar Possen ylvääseen soundiin ei ylletä.

Mukajazz-duo soittelee elektrojatsiaan virtuaalibasson, -pianon ja -rumpujen voimin ja on varsin viileää sekä näpsäkän rytmikästä, mutta toisaalta ainakin allekirjoittaneelle turhankin siistiä ja hipsterimäistä puuhastelua. Jatsivimma taitaa jäädä uupumaan kun touhutaan midi-juttujen parissa. "Kaffeplörö" ja "Nacci" kuulostavat vielä keskenään niin samanlaisilta, että Mukajazzin omakustanne-pitkäsoittoon tutustuminen ei tavattomasti houkuta.

Musti Laiton on, pintapuolisen tutustumisenkin huomioon ottaen, jäänyt minulle kovin epämääräiseksi yhtyeeksi. Kosketuspintaa ei ole löytynyt, eikä löydy tälläkään kertaa. "Kaasari" on nimensä mukainen moottorirevitys, "Afrikan tähti" etenee kohtalaisen hyvän rummuttelun tahdissa ei-mihinkään. Jotain puuttuu, mutta en tiedä mitä.

Metsämorfeuksen kotikutoinen elektronimusiikki on viehättänyt aiemminkin, ja viehättää nytkin. "Hippasilla" on mukava tunnelmapala, "Makea hybris" säröisämpi ja hajanamaisempi, mutta samalla myös persoonallisempi, glitch-henkinen raita.

Mitäpä Verdestä sanoisi? Ei kai muuta, kuin että "Salarakas nykyajan huora" on hieno biisi. Vesiääniä, käsiteltyä ihmisääntä, jonkinlainen rytmikone (?), surinoita ja hurinoita. Jotkut osaa, toiset ei.

Folk-maisteri Veera Voiman "Raudan synty" liikkuu hämy-folkin ja trad-folkin välimaastossa. "Kalevalaista" (en tiedä mitä se on tarkoittavinaan, mutta enpä tähän hätään parempaa termiäkään keksinyt) laulantaa ja simppeli, hypnoottinen, perkussiivinen säestys. Tätä sorttia kuulisi erittäin mielellään lisääkin.

Pekko Käppi on tapansa mukaan tavattoman hyvä. "Pirun renki" on hidas jouhikko-drone, joka loppuu aivan liian äkkiä.

Six Moon Night on minulle tuikituntematon nimi. Biisinsä "Hrtzhorn" on mahdollisesti jousisoittimilla ja delaylla luotu teos, joka kuulostaa sen verta hyvältä ja kiinnostavalta, että mielelläni kuulisin ja tietäisin lisää. Kuka mahdollistaisi sen?

Aekien "Kallopelto" on sekin jonkin sortin elektronimusiikkia, tällä kertaa matalataajuuksista ja jokseenkin perkussiivista. Suuria tunteita se ei sytytä, kertakäyttökamaksi taitaa jäädä.

Hirvileuka impro-folkkailee mainiosti. "Kellomestari" sisältää monennäköistä ja -kuuloista soitinta, parhaiten mieleen jää koko ajan mukana seuraava haitari. Haitari on jalo soitin ja sitä on aina ilo kuulla tämänkaltaisissa yhteyksissä. Parhaimmillaan "Kellomestari" on hetkinä, joina soitto osuu yhteen juuri sillä oikealla tavalla. Sillä tavalla, että kaikki on just kohdallaan ja saavutetaan jonkinlainen korkeampi taso. Hieno päätös hieman poukkoilevalle kokoelmalle.

-Ville Moskiitto